Edellisessä blogissani kirsikanaika Sieluni tanssi räiskin kirjoittaa vapaasti, mitä minusta kumpusi ilman suodattamia. Paljon traumaa ja paljon myös valoa ja kasvua. Se oli henkilökohtainen blogini. Tämä uusi eMotion Dancen alla oleva blogi saa minut ihmeen varovaiseksi ja kynnys kirjoittaa on suuri. Koen, että minun pitäisi olla jotain muuta kuin olen. Kirjoittaa virallisen asiantuntevasti ja jättää henkilöni sivuun.

Huomaan, ettei se onnistu, ei virallinen kaiken tietävä bloggaaja eikä se, että jättäisin itseni ulkopuolelle. Kannustan muita ihmisiä olemaan juuri sellaisia kun ovat, joten minun on syytä olla itse sellainen ensin, myös kirjoittajana. Ei enempää, eikä vähempää. Olen asiantuntija luomaan minun työpajoja. Se riittäköön! Luovun muista oletuksista, joita kuvittelen, että minun pitäisi olla (terapeutti, aivotietieteilijä, fysioterapeutti, coach, jne.).

ISÄNPÄIVÄ

Tänään on isänpäivä. Poltan keittiön pöydällä kynttilää isäni muistoksi. Isäni pysyi minulle loppuun asti vieraana, vaikka fyysisesti kyllä tiesin hänet. Ennen hänen kuolemaansa sanoin hänelle, että annan kaiken anteeksi. Kuolema toi hänet lähemmäksi minua kuin hän oli eläessään. En kokenut tyhjyyttä enkä turvattomuutta, vaan vapautta ja rakkautta.

ÄITI

Äitini kuoli nyt kesällä. Äidin jättämä kolo on erilainen. Tuntuu, että en kuulu mihinkään ja on pohjaton aukko, juureton olo. Kuoleman kohdatessa tajuan sen peruuttamattomuuden, sen kolkkouden, jossa ei ole kompromisseja. Hän on poissa eikä tule takaisin. Samalla ymmärrän oman elämäni rajallisuuden ja sen että aika on nopea ja elämä on lyhyt pyrähdys täällä maan pinnalla. Toissa kesänä eräässä työpajassa konstellaatio harjoituksessa kohtasin kuoleman. Ensin pelkäsin ja raivosin sille hullun kiilto silmissäni, kunnes kuolema katsoi minua rauhallisen rakastavasti silmiini ja annoin periksi sen voimalle. Kuolema on rakkaus, tunsin sen. Siinä ei ole pelättävää.

Suru on ja uudenlainen yksin olemisen vaikeus. Olen elämäni aikana ollut paljon yksin, kokenut monentasoista yksinäisyyttä, mutta tullut sinuiksi sen kanssa. Yksin olemiseen on tullut rauha ja turva. Lämpö sydämessäni ja vatsan seudulla säiliö, kohtu. Minun kehoni turvapaikka. Nyt äidin siirryttyä toiseen ulottuvuuteen, yksinäisyys kolkutti taas sieluni pintaa ja kouraisi sisuksiani. Hapuilen eksyneenä, kenen käteen voisin tarttua. Ikään kuin pikku Kirsi etsisi äitiä. Säntäilee sinne tänne. Minne äiti meni?

TURVATTOMUUS

Onko se turvattomuutta, tunnustelen. Tosiasiassa äitini ei pitänyt minusta emotionaalisella tasolla huolta lapsena, mutta nyt hänen poistuttuaan tunnen että olen eri lailla yksin vaikka emme minun aikuisoloni aikana olleet lämpimästi läheisiä, vaan riitaisesti kiinnittyneitä silloin kun kontaktissa oltiin. Mutta yhteys äitiin, oli hän millainen tahansa, on systeemissämme vahva ja hänen kuolemansa tuntuu kehollisesti. Opettelen ystävystymään tämän uuden tunteen kanssa. Kyllä, tämä voi olla turvattomuutta. Minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin ottaa se vastaan ja mennä sen läpi. Olen eronnut ja nyt sinkku eikä minulla ole perhettä eikä yhteisöä,  johon aina voin tukeutua, joten minulle usein ainoa vaihtoehto on pudota, vajota ja sukeltaa turvattomuuteen tuli vastaan mitä tuli. Kirjotinkin tästä pienen postauksen faceen, että siinä kohtaa kun ei ole ketään ihmistä, joka tukee ja johon voi tarttua hädän hetkellä rohkeus antautua muuttuu rukoukseksi ja elämä ottaa kopin ja kannattelee. Tuntuu, että on suurempi voima kuin minä, elämän kultainen lanka, joka ei jätä minua.

YKSIN OLEMINEN JA YKSINÄISYYS

Yksin oleminen voi olla hyvää. Yksinäisyys taas on  tunne, joka ei tunnu hyvältä eikä valinnalta, vaan että on pakosta tilanteessa, mikä aiheuttaa yksinäisyyden tunteen. Yksinäisyydessä koen turvattomuuden, en välttämättä yksin olemisessa. Yksinäisyys ei ole kiva tunne, niin kuin ei turvattomuuskaan. Koen, että voin siedättää itseäni näille hankalille tunteille. Turvattomuus juontaa juurensa lapsuuteen, ja tiedän, miltä tuntuu aikuisena joutua lapsen hätätilaan. Tästäkin tilasta olen selvinnyt ja olenkin siedättänyt itseni olomuotoon, jossa en enää putoa hätään, vaikka mitä tapahtuu. Äitini kuoleman aiheuttama hapuilu ei ole kuitenkaan hätää verrattuna siihen, mihin matkani aikana olen tippunut. Joskus kuolema olisi tuntunut helpottavalta siihen kipuun nähden, mitä koin.

TURVAPAIKKA

Nykyään pystyn kannattelemaan tunteeni autiomaassa, jossa annan silmistä valuvien lämpimien sadepisaroiden kastella maata ja ravita sitä kokemalla sitä mitä koen juuri tällä hetkellä. Tuntemukset kehossani ovat vain tuntemuksia kehossani ja totuus tässä hetkessä on yleensä valoisampi kuin sydämessäni oleva puristus. Kun uskallan kohdata nämä ikävät keholliset oireet ja olla niiden kanssa armollisesti ja myötätuntoisesti enkä vastustellen ja taistellen, putoan kontrolloimisen maaperästä vapauden maahan, jossa kehoni on turvani, jonka lämmössä voin levätä. Turva kehossani tekee omista nahoistani kodin, jolla on vankka ja terve perusta itsessäni. Se on aina saatavilla ja joka on minun eikä kenelläkään toisella ole valtaa viedä sitä pois.

TOISET

Ja huomaan, että tässä maassa on muitakin, jotka kokevat samalla tavalla. Meitä on monia yksinäisiä ja turvattomia ja näistä puhuminen ja jakaminen lähentää ja kasvattaa myös oman turvan kokemusta. Avaan itsestäni herkkyyttä ja totuutta toiselle ja toinen vastavuoroisesti itsestään ja molemmat voimme laajentaa samalla omaa turvasäiliöömme antaessamme ymmärrystä ja jakaessamme elämän tuomia tuliaisia yhdessä.