Näin sanoo Tommy Hellsten. Ja niin sanon minäkin. En haluaisi sanoa koko sanaa, mutta sanon kuitenkin. Korona, korona-kevät oli minulle raskas ja aika monelle muulle raskasta aikaa. Ihmeellisellä tavalla aurinko antoi valokylpyjään koko kevään ja sama jatkui heti kesäkuussa.  Ihan kuin universumi, maailmankaikkeus olisi ollut meidän puolella ja  antanut meillä loistosäät lenkkeillä ja kävellä luonnossa, nyt kun se oli  lähes ainut meitä järjissä pitävä keino.

Minä ajattelin pyhittää lock-down ajan fyysiselle parantumiselle ja treenaamiselle. Näin teinkin kaksi viikkoa, kunnes järkyttävät kivut iskivät terveeseen jalkaani enkä oikein kyennyt astumaan sen päälle. Tunnuin olevani todella pulassa, koska molemmat jalkani olivat nyt vammautuneen tuntuisia. Mietin, että pitääkö ottaa pyörätuoli käyttöön, että miten selviän tästä nyt, kun seisominenkaan ei onnistu.  Aamuisin ensi haparoinnit tapahtuivat etsien tukea seinistä ja huonekaluista, jotta pääsin kahvin keittoon. Söin kipulääkkeitä ja yritin itse hieroa jalkaaa, jotta pääsin viemään koirani ulos, käymään kaupassa ja valmistamaan ruokaa. Muun ajan makoilin sängyssä ja kipuilin ja tuskailin.

PETTYMYS

Mitä tapahtui? Pettymys tapahtui. Valtava luomisvirran tukahduttaminen tapahtui. Ylitsepursuavan innon tappaminen tapahtui. Elämän virran pysähtyminen tapahtui. Kuolema tapahtui. Hetken kykenin huijaamaan itseäni ja keskittymään ”helpottavaan taukoon kaikesta” ja vain yrittää parantaa kuntoani ja jalkani terveyttä. Todellisuudessa pettymys kalvoi sisuksiani ja tunne kääntyi sisäänpäin, vaikka tein kaikkeni, että ottaisin kaiken irti suljetusta yhteiskunnasta. Yritin ja pakotin itseni olemaan jotain muuta kun mitä todellisuudessa olin ja tunsin. Järkeni tietysti ymmärsi miksi tämä vankila oli tarpeellista, mutta tunteeni eivät. Joku ulkopuolinen määräsi vapauttani elää. Joku ulkopuolinen rajoitti elämäni. Yksin eläminen ja oleminen on minulle tutumpaakin tutumpaa. Kyse ei ollut siitä. Kehoni meni lukkoon. Luonnollinen vapaa virtaus loppui, hengitys pieneni, lihakset supistuivat ja menivät kasaan ja jumiin.

Ja todella luulin tämän ”uuden normaalin” ja ”kahden metrin yhteiskunnan” olevan lopullista. Hyvästi Tunteiden tanssi, hyvästi uudet ihmissuhteet ja hyvästi fyysinen parantuminen, koska kivut olivat nyt sitä luokkaa, että olisin onnellinen, jos pääsisin edes samalle tasolle joskus vielä, kun olin ennen koronaa.

Minulla oli suuret unelmat koskien Tunteiden tanssia, fyysistä parantumistani sekä unelma parisuhdetta. Nämä kolme unelmaa olivat pitäneet suuntani ja intoni huipussaan. Tunsin olevani valmis kaikelle nyt. Kaikelle oikeanlaiselle ja terveelle. Minussa olisi riittävästi rohkeutta astua isompiin saappaisiin ja olisin valmis parantumaan ja ottamaan vastaan rakkautta ja antamaan sitä terveellä tavalla. Tiedossa oli festivaaleilla ohjaamista, valmistumista tre -ohjaajaksi ( trauma and tension releasing exercises), kuntouttamista ja tapaamisia. Uusia ideoita ja luomista ja toteuttamista.  Onnistumisia ja tulevaisuuden näkymiä. Elämän virtaa parhaimmillaan.

Sitten täydellinen pysähdys. Äkkirysäyksellä, kertaheitolla. Kaikki loppui. Ihan kaikki. Jäin yksin kotiin rakkaan koiravanhukseni kanssa ja hädin tuskin pääsin sängystä ylös koko kahteen kuukauteen. En edes voinut siivota niitä kaappeja ja tyhjentää turhaa. Makasin vain ja olin epätoivoinen.

IRTIPÄÄSTÄMINEN

Meissä on alkukantainen tarve kohdata haasteita ja mennä niitä kohti ja kokea onnistumisen jälkeistä euforiaa ja sitten rauhaa, kunnes taas kohtaamme uuden haasteen. Se tarve on meihin koodattu. Ja jos sitä ei saa toteuttaa, elinvoima pysähtyy. Elämä meissä pysähtyy. Sairastumme.

Tein pakosta irtipäästämisen, luopumisen kaikesta, luovuttamisen. Kävin pohjalla ja lilluin siellä niin pitkään kuin piti. Käytän vahvaa sanaa, kuolema. Kuolin kaikelle halulle saavuttaa jotain. Kuolin unelmilleni, kuolin halulle. En sen takia, että olisin erityisen valaistunut, vaan sen takia, koska koin, että oli pakko. Elämä pakotti minut polvilleen, elämä pakotti minut nykyhetkeen. Minut, joka luulin eläväni täydellisesti tässä ja nyt, minut, joka elikin tulevaisuuden huuruississa mielikuvissa eikä nykyisyydessä. Got ya!! Jäin kiinni!

KOHTI VALOA

Se, mitä sitten tapahtui, kuinka nousin ja lähdin vapautumaan vankilasta ja epätoivosta ei noudata mitään kaavaa. Ei noudata mitään yksittäistä menetelmää tai metodia, ei kenenkään gurun oppeja, ei tanssia eikä tre;tä sinällään ( ja mitään näitähän en voinut tehdä kipujeni takia) ja siten en voi kertoa, miten valo pääsi pimeyteen takaisin. Mutta se pääsi. Vähitellen, pikku hiljaa. Aloin käymään hoidoissa taas, kehollisissa. Niistä takuulla oli apua. Tosin terveen jalkani kipuihin niistä ei ollut hyötyä. Tulehdus oli jo niin pitkällä. Mutta sitä mukaa kun yhteiskunnan rajoitukset höllenivät, sitä mukaa kykenin hengittämään vapaammin ja minuun tuli tilaa. Olla ja elää. Tuli uskoa ja toivoa. Raivo jäi vähemmälle ja rakkaus pehmensi olemukseni.

Jäin kuitenkin tuohon luopumisen tilaan. Hyvällä. Nöyrästi. Helpottuneena. Ja ehkäpä opin jotain.

Opin, että olen riittävän hyvä tällaisena kuin olen. Minun ei tarvitse fyysisesti parantua normaalisti käveleväksi, jotta olisin hyväksyttävä. Olen arvokas ja hyväksyttävä juuri näin kuin nyt olen. Tällä vammalla, tällä kävelykyvyllä.

Tunteiden tanssin ei tarvitse valloittaa koko Suomea ja koko maailmaa, vaan olen kiitollinen, jos saan normi työpajani takaisin ja jos en saa niitäkään ja korona estää tulevaisuudessa nekin, voin iloita, että minulla oli mahdollisuus olla mukana jossain niin kauniissa, jossa jaettiin ihmisyyden ydintä, yhteyttä ja rakkautta. Ja tuohon yhteyteen ja rakkauteen voin olla aina sisälläni yhteydessä oli olosuhteet mitkä vaan.

Sinkkuna olen taas ollut jonkin aikaa ja unelmoinut olen terveestä rakkaudellista tietoisesta parisuhteesta. Sellaista en ole tässä elämässä vielä kokenut, vaikka enimmän aikuisikäni suhteissa olen ollut. Korona aika löi vasten kasvoja tämän unelman myös. Miten enää uskaltaa tutustua uuteen ihmiseen? Ja miten heitä voi tavata kun on sosiaalinen eristyneisyys päällä? Ne vähätkin mahdollisuudet tapaamisen tuntuivat valuvan viemäriin. Tunnistan kaipuun toiseen tasavertaiseen rinnalleni, mutta en pakolla enkä väkisin, vaan jos se tapahtuu luonnollisesti elämän virratessa. Mutta olen myös realisti ja olen valmistautunut olemaan yksin loppuelämäni. Ehkäpä kuolinvuoteella olisin pettynyt, jos se unelmasuhteeni ei tullutkaan luokseni, mutta uskon, että elämässäni on paljon muuta antoisaa ja paljon rakkautta ilman sitä erityistä ihmissuhdetta.

Olen kiitollinen siitä, mitä minulla on. Ja se, mitä minulla on, on sisälläni. On turva ja rauha, rakkaus ja ilo. Samalla virtaa kaikki elämään kuuluvat tunteet, tuntemukset, tarinat ja ajatukset. Minulla on vahva juurtuneisuus maahan, minulla on syvä yhteys ylempään, Jumalaan. Minä hyväksyn kaikki inhimilliset puoleni ja kuulen kaipuuni hengellisyyteen enkä kiellä mitään puolta minussa vaan yhdistyn kaikkeen ja yhdistän kaiken kokonaiseksi laajaksi maalliseksi avaruudeksi, jossa elämä tapahtuu. Ja annan elämän tapahtua, suostun flow -tilaan. Menen metsään kun kehoni sinne vie, lepään tuntikausia kun raskaus ja väsymys painaa, otan yhteyttä ystäviin kun kaipaan sosiaalisuutta, käyn viemässä prosesseja loppuun symbolisesti, kuten kävin kolaripaikalla ensimmäistä kertaa sitten vuoden -87, ja toisen kerran ajoin yksin sen ohi matkalla kotiin nyt viime viikolla, kirjoitan blogin kun siltä tuntuu, juon lasin viiniä kun tekee mieli, itken kun suru käy sydämessä, nauran sydämeni kyllyydestä kun ilo saapuu kylään. Elän tätä elämää maan päällä niin kauan kuin minun aika on.

ELÄMÄ KANTAA

Nyt sitten tuntuu että nämä unelmat, joille kuolin, alkavat saada häivähdystä mahdollisesta toteutumisesta. Parin viime viikon aikana minua on pyydetty kahdille festareille ja kolmannet toteutuu sittenkin. Vammautuneeseen jalkaani on tullut enemmän voimaa, koska olen joutunut varaamaan sille enemmän terveen jalkani ollessa kipeä ja kävelyni on huomattavasti parempaa ja tukevampaa, vaikka luulin etten tee mitään parantumisen eteen. No, haasteellisin lienee se oikean terveen parisuhteen toteutuminen. Nyt alan ollakin niin kiireinen , ettei moiseen ole aikaa, mutta ympärilläni on ihania miesolentoja (hetero kun olen niin vastakkainen sukupuoli on kiinnostukseni kohde romanttisessa mielessä) joiden seurasta nautin. Ja ennen kaikkea vietän aikaa ihmisten kanssa, jotka arvostavat seuraani. Enää en sure niiden perään, jotka minua laiminlöi ja hylkäsi. Menen valoa kohti, myös ihmissuhteissa. Sinne, missä minusta iloitaan.

Juu ja jouduin ottamaan kortisonipiikin terveen jalkani kantapäähän, mutta se kannatti. Joskus tarvitaan elämässä myös järeitä aseita.

Joka hetki kun vähänkään tunnun tarrautuvani johonkin kuvitelmaani, illuusioon tulevaisuudesta ja huomaan lähteväni luomaan siitä minimimaalistakaan pakkoa, jotta olisin onnellinen sitten joskus, vedän itseni takaisin nykyhetkeen. Tulevaisuudessa eläminen on pakoa tästä hetkestä ja merkki siitä, etten viihdy tässä hetkessä.  Olen avoin kaikille unelmilleni edelleen, mutta niiden ei tarvitse tapahtua. Jos jokin klisee on tullut todeksi tänä korona aikana minulle, niin se on se, että matka on tärkein, ei päämäärä. Voin ilolla ja innolla ja rakkaudella tehdä asioita ja suunnitella ja katsoa, mihin ne vievät vai vievätkö mihinkään. Tärkein on tämän hetkinen tunne. Läsnäoloni nyt. Elämä on nyt.