Tieni eMotion Dance® kehittäjäksi ja ohjaajaksi on oman henkilökohtaisen selviytymis- ja kasvutarinan tulosta.
Tanssi astui elämääni jo lapsena baletin muodossa ja teininä olin oppilaana Kuopion tanssiseuroissa, Viäntäjissä ja Jatsareissa. Yläasteella pidin esitelmän tanssista. Tanssi hiipui vähitellen taka-alalle yleisurheilun ottaessa vallan. Olin kova pinkomaan satasta ja kuuttakymmentä metriä. Liikunta seurasi mukana koko ajan nuoruudessani jollain tapaa.
Elämä ja suuri maailma kutsui nuorta ylioppilasta ja vietin Lontoossa ja Tukholmassa parisen vuotta. Selkeitä suunnitelmia ei ollut. Hain paikkaani elämässä löytämättä sitä ja ajelehdin sinne tänne. Varkaudesta löysin rakkauden, miehen, ja päädyin Vaasaan opiskelemaan hotellialaa. Mielessä siinsi ulkomaat ja kiehtova matkailu.
Hengenlähtö oli parista minuutista kiinni.
6.12.1987, Suomen itsenäisyyspäivänä, pyrytti sakeana märkiä isoja lumihiutaleita ja ajotien päällä oli paksu kerros lunta. Ajoimme poikaystäväni kanssa Kuopiosta kohti Vaasaa viikonlopun vietosta takaisin opiskelupaikkakunnalle. Istuin pelkääjän paikalla pikkuruisessa Morris Minissä ja radiosta soi Blackin What a Wonderful World, kun tajuntani pimeni. Rekka oli törmännyt minun puoleni taakse.
Hengenlähtö oli parista minuutista kiinni. Toisen kerran teholla myös. Sain monia vammoja oikealle puolelle, suurimmat maksan repeytyminen ja reisiluun työntyminen lonkan läpi. Myöhemmin lonkkaleikkauksessa tapahtui hoitovirhe, jonka seurauksena jalkaani tuli hermovaurio ja kehittyi pikku hiljaa CRPS:ksi, joka on kivulias vahva-asteinen hermo-oire syndrooma.
Minua on leikattu 13 kertaa
Sairaalasta pääsin kahden ja puolen kuukauden kuluttua kolarista. Olin varjo entisestä, painoin 42 kg ja kävelin kahdella puisella kainalosauvalla, ranteessa oli vielä Hoffmanin raudat. Palauduin noin vuoden kuluttua kävelykuntoon ja vointini salli suorittaa opiskelun loppuun ja elämä alkoi kantaa. Pääsin Finnairille töihin ja muutin Helsinkiin. Matkustelin ja elin niin sanottua normaalia elämää töissä käyden ja harrastaen.
Kunnes kolarin seuraukset palasivat pintaan. Kivut alkoivat vaivata voimakkaasti ja polveni piti leikata, minkä jälkeen lonkkakin meni uudestaan sijoiltaan. Jouduin noin viiden kuuden vuoden leikkausputkeen ja kävelin koko tuon ajan kahdella kyynärsauvalla. Yhden leikkauksen jälkeen jouduin psykoosiin. Vointini oli huono ja elämä supistui kodin seinien sisäpuolelle. Vuosien ajan elämääni varjosti epätoivo, pettymys, pelko, huoli, näköalattomuus ja masennus. Kauhun tunne aktivoitui pienimmästäkin vastoinkäymisestä. Minua on leikattu 13 kertaa, kaikki olleet monien tuntien operaatioita.
Hain vertaistukea kirjoista. Opettelin meditoimaan. Valoa toi mäyräkoira Verneri ja poikaystävä, jonka kanssa asuttiin yhdessä. Oli draamaa ja lapsuuden traumojen toisintoja tässä suhteessa ja seuraavassa. Luovuin toiveesta palata työelämään vähitellen ja pääsin työkyvyttömyyseläkkeelle. Tästä seurannut häpeä ja kelvottomuus tuli lisäksi tunneskaalaani. Elämä koostui leikkauksista, kuntoutuksista, parisuhteesta ja jossain vaiheessa vointini koheni niin, että kykenin osallistumaan joihinkin harrastuksiin kuten käymään ranskan kielen tunneilla ja oopperassa, paljon myöhemmin huomasin pystyväni myös itämaisen tanssin alkeisiin. Verneri vaihtui Ruusuun.
Koti ja merenrantakävelyt sauvojen kera olivat arkeni ja vapaa-aikani näyttämö, aika oli yhtä pötköä. Elämä tuntui turhauttavalta ja katsoin peilikuvaani tunnistamatta sitä ja mietin, että tässäkö tämä elämäni oli, vailla mitään tarkoitusta. Katsoin käsiäni ja jalkojani vailla kehollista yhteyttä, ikään kuin ne eivät olisi olleet minun. Jännityksen toi todella dramaattiset parisuhdekuviot, joissa automaatio-ohjaus eli alitajunta kuljetti aina saman hylkäämiskokemuksen äärelle. Onnettomuuden tapahtuman aikoihin ei sairaaloissa kyselty henkistä vointia eikä ollut kriisiryhmiä. Itse en osannut etsiä apua, tai edes tunnistanut, että olisin sitä tarvinnut. Kaksi nuorta, jotka olivat käyneet läpi valtavan shokin, jatkoivat elämää ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut vailla tukea keneltäkään.
Näin kului yli kaksikymmentä vuotta.
Tanssin myötä kehoon jääneet elämän kokemusten muokkaamat panssarit alkoivat sulaa.
Olin löytänyt tietoisen läsnäolon, hiljentymisen eli meditaation elämäni rankan ajanjakson aikana ja olinkin harjoittanut sitä päivittäin. Uskon sen auttaneen minua paljon jaksamisessa ja selviytymisessä. Mutta kaikki traumani oli piilossa koteloituneena kehooni, niin lapsuus ajan kuin kolaritrauma. Minulla ei ollut mitään muistikuvia kolarista. Hiljentyminen teki hyvää aina, mutta mikään ei kuitenkaan muuttunut, vaan epämääräinen avuttomuus ja hirveä pelko kaikkeen seurasi minua.
Vuonna 2011 sain kutsun Vital Danza workshoppiin ja pitkään empien menin sinne. Pitkä parisuhteeni oli juuri saanut ikävän lopun lähestymiskieltoon ja olin henkisesti rauniona. Tanssi, kohtaamista ja kosketusta sydämestä käsin muutti kokemukseni elämästä jo yhden viikonlopun jälkeen. Muutos tuntui kehossa ja sisälläni jossain. Jotain lähti liikkeelle. Kerran kuussa kävin työpajoissa ja naapurit ja tuttavat alkoivat katsoa minua kummeksuen kysellen, olinko kenties tullut uskoon vai olinko rakastunut. Säteilin ennennäkemättömällä tavalla ja itsekin olin ihmeissäni, kuinka elämä voi tuntua niin maagiselta. Liike sai elämäni liikkeelle. Tietenkään elämä ei pelkkää hymyä ollut, mutta tuntui vapauttavalta, kun kehoon jääneet elämän kokemusten muokkaamat panssarit alkoivat sulaa.
Viikonlopputyöpajojen jälkeen alkoi sisäinen valtava prosessi tunteissa ja menneisyyden kivuissa, jotka purkautuivat kehosta. Itku tuntui hyvältä, valutin kuumia kyyneleitä kotona ja tanssin päivittäin oman musiikkini tahtiin. Vital Danza kurssikaverit kannustivat minua aloittamaan ohjaajakoulutuksen, vaikka mieleni keksi tuhat ja yksi tekosyytä torpedoidakseen sen, mitä sydämeni halaji. Kehoni oli alkanut puhua minulle ja kuulin sen viestit. Selvästi hengitykseni laajeni rintakehän kohdalta ja kehooni tuli avaruutta ja tilaa ja puhdasta iloa, kun uskaltauduin ajattelemaan, että aloittaisin koulutuksen. Mieleni painotti varsinkin patologista esiintymiskammoani ja vammautumistani, minkä takia en ikinä voisi ohjata työpajoja, eikä minun siten kannattaisi edes kuvitella, että voisin aloittaa koulutuksen.
Sydämen ääni voitti tämän kisan. Aloitin ohjaajakoulutuksen oman henkisen hyvinvointini takia, vakuuttuneena etten todellakaan ohjaisi ikinä. Pienistä kotiympyröistä yli kahdenkymmenen vuoden ”vankeuden” jälkeen alkava muutos oli valtava. Minä keski-ikäinen vammautunut kepillä kävelevä kaikkea kohtaan pelokas nainen astuin ulos uuteen elämään ja tärisin kuin haavanlehti.
Lähdin voittamaan pelkojani
Kärsin alemmuuskompleksista kun vertasin itseäni muihin koulutukseen osallistuviin, joista monet olivat terapeutteja, taiteilijoita, opettajia yms. Minä olin ”en-mitään” itselleni. Kauheinta oli, jos paljastuisi kuka minä olen, siis en mitään. Myöhemmin koin, että ulkoisilla määreillä ei ole merkitystä ja olen yhtä arvokas kuin muut ja jaamme ihmisinä syvemmän yhteisen tason, jossa olemme yhtä. Kohtasin isoja haasteita, menin koko ajan mukavuusalueeni ulkopuolelle, mutta veto oli magneetinlainen, en voinut lopettaa, vaan halusin tuntea olevani elossa ja halusin tarkoituksen elämälle. Pikku hiljaa opin yhä paremmin kuuntelemaan tunteitani, mihin suuntaan minun oli kuljettava elämäni polulla. Sain ennenkokematonta rohkeutta ja lähdin voittamaan pelkojani mm. esiintymällä erilaisissa Zodiak -teatterin näyttämöteoksissa ja aloitin mainosmallina ja kuoleman pelkoa uhmaten ajoin viisikymppisenä ajokortin. Sain paljon uusia ystäviä ja elämäni laajeni.
Aloitin syvähengityksen ja kävin koulutusviikoilla sekä erilaisilla kursseilla, jotka käsittelevät itsetuntemusta ja henkistä kehitystä. Pääsin kosketuksiin syvälle sisimpääni ja koen että nämä kaikki yhdessä auttoivat minua vapautumaan aidoksi omaksi itsekseni. Vähitellen olen saanut kosketusta kehoon jääneeseen traumaan ja tunnen kehossani selkeää emotionaalisen haavan kiinnikuroutumista ja valtavaa parantumista.
Tanssi, liike, musiikki, kohtaaminen toisten kanssa ja itsen, hengitys ja kosketus ovat olleet minulle tie parantumiseen ja eheytymiseen. Itseni löytyminen monen maskin alta on ollut elämäni tärkein löytö ja että uskallan elää elämääni omana itsenäni. Edelleen pelkoja uhmaten, mutta olen löytänyt paljon armoa ja myötätuntoa itselle myös, ja syvenevää hiljaisuutta. Luonteeni laatu on vähän villi ja hurja ja haluan kohdata haasteita nyt kun sen makuun olen päässyt, elää elämättömän elämäni täysillä tehden mikä tekee minut iloiseksi ja onnelliseksi. Minulle avautui uusi mahdollisuus elää toisenlaista elämää ja haluan kiittää elämää siitä kuuntelemalla sydämeni ääntä eli mennä kohti merkityksellistä elämää, jossa voin jakaa toisille ja itselle myös sitä hyvää, mitä olen viime vuosina löytänyt elämästä ja auttaa toisia löytämään sitä itsestään ja levittää sanomaa aidosta ihmisyydestä ja yhteenkuuluvuudesta.
Ilo ja elinvoima, joustavuus ja omien rajojen tunnistaminen, läsnäolo ja myötätunto, uskallus ja avoimuus, rohkeus olla juuri sellainen kuin olen yrittämättä olla mitään muuta, itseni arvostaminen ja hyväksyminen ovat helpottaneet elämääni kaikilla elämän alueilla. Olen minä, olen riittävä kaikkine arpineni, niin fyysisien ja henkisien. Elän enemmän ilon ja rakkauden kautta kuin pelon ja kauhun. Näen hetken, jossa voin valita, miten reagoin, vanhasta kelasta vai valitsenko uuden rakentavamman ja rakastavamman tavan ja tunteen. Hyväksyn kaikki tunteeni, niin valoisat kuin varjoisat, ja annan niiden virrata itsessäni. Olen tavoittanut rauhan ja turvan sataman sisältäni, johon voin palata ja olla yhteydessä. Se on siellä aina, vaikka menetän siihen välillä yhteyden ja hyväksyn senkin. Ja ennen kaikkea tunnen että elämälläni on tarkoitus.
Valmistuin Suomen ensimmäiseksi Vital Danza -ohjaajaksi v.2013. Olin aloittanut ohjaamisen puoli vuotta ennen valmistumista. Kokemuksen kartuttua aloin yhdistää metodiin vaikutteita syvähengityksestä, kehollisista tunnetyöskentelymetodeista ja aktiivisista meditaatioista. Iso ripaus oma persoonaani muokkaa tuntejani sellaisiksi kuin ne ovat, ripaus hassuttelua ja huumoria, iloa ja syvyyttä, nöyryyttä ja kiitollisuutta. Muokkasin metodista oman näköiseni ja otin oman trademarkin eMotion Dance®, Tunteiden tanssi.
Olen mukana HUSin tukielin -ja plastiikkakirurgian yksikön työryhmässä ja olen Helsingin kaupungin kouluttama pitkäaikaissairaiden vertaisohjaaja. Työpajoja olen ohjannut pian kuutisen vuotta. Tanssityöpajoja olen ohjannut myös erityisryhmille, Helsingin ja Vantaan seudun invalideille, sekä Kalliolan kansalaisopistolla. Kokemusta on myös meditaatiopiirien ohjaamisesta. Itämainen tanssi on intohimoni. Rakastan eläimiä ja rakastan tuoksuja. Meren läheisyys ja luonto on lähellä sydäntäni. Rakastan musiikkia, mutta viihdyn hyvin myös hiljaisuudessa. Hiljaisuudessa tapahtuu kasvu, jolle liike on antanut aikeen. Huollan kehoani ja sieluani viikoittain ja kurssitan itseäni alan kursseilla. Tärkein taito ohjaajalla on kuitenkin oman sisäisen suhteen löytyminen ja sen vahvistaminen, kokemusasiantuntijuus, jotta voi aidosti jakaa sydämen tietoisuutta.
