Kun aloitin Vital Danzan olin hyvin pelokas nainen. Tekisi mieli kirjoittaa pelokas nuori nainen, koska kasvu niistä päivistä on huikea ja silloinen minä tuntuu nuorelta ja kypsymättömältä vaikka  ikää taisi olla 46 kun aloitin. Oloni noihin päiviin verrattuna nyt on aikuisen selkeä ja varma. Kypsä.

Luin taannoin jonkun terapeutin kirjoitusta häpeästä. Hän ehdotti artikkelissaan, että mitä jos laittaisimme sanan pelko tilalle häpeä. Edellisessä blogissani Sieluni tanssi kirjoitin paljon siitä, kuinka lähdin voittamaan pelkojani. Menin kohti tulta, vaikka olin useimmiten taistele ja pakene moodissa, enkä nauttinut olostani pelkoja kohdatessani. Joku vimma minua kuitenkin veti kohti epämukavuusaluettani. Olen jo itsekin kyllä oivaltanut, että minulle pelkojeni kohtaaminen on ollut samalla häpeän kohtaamista. Mutta en ole puhunut/kirjoittanut siitä häpeä -sanalla. Koko setti muuttuu, kun korvaan pelko sanan häpeällä. Tulee paljastavampi, alastomampi, häpeällisempi olo. Pelko -sana on enemmän rohkeampi ja neutraalimpi, hyväksyttävämpi. Häpeä on häpeällistä.

HÄPEÄKOODI

Yläasteella minulle iski kauhea esiintymiskammo. Yhden äidinkielen esitelmän muistan kuin eilisen päivän. Muistan varsinkin tunteen, mikä minulla oli. En tiedä, mikä sai minut jännittämään niin kauheasti. Se on jännä että muistan tuon niin hyvin, vaikka toisaalta kaikki oli kuin unta. En ollut kehossani ollenkaan, luokkahuone tuntui vinolta ja tuntui että minä olin vinossa. En kuullut omaa ääntäni. Ymmärsin kuitenkin, että puhuin niin nopeasti ettei kukaan voinut saada siitä mitään selvää. Halusin vain tilanteen äkkiä olevan ohi. Kun esitelmä loppui, opettaja vain sanoi, että eivät olleet saaneet selvää puheestani ja takapulpettien poikajoukko nauroi ääneen minulle. Tuo tapahtuma on koodautunut kehooni ja lähtee vieläkin pienimmästä ärsykkeestä leiskumaan hirvittävinä fyysisinä reaktioina. Minulle tunteet ovat kaikki todella kehollisia.

KOHTI HÄPEÄÄ

Vital Danzan tuomat vaikutukset näkyivät juurikin tuolla, että halusin ja uskalsin pelosta huolimatta mennä kohti häpeääni, joista yksi suuri on esiintymiskammo. Se jo riittäisi itsessään, että kärsii esiintymispelosta, mutta siihen tulee leima päälle, että on häpeällistä, kun pelkää esiintymistä. Kuinka sen voi tunnustaa. Tuntui, että pelkoa piti peitellä.

Kolari pelasti minut yhdeltä esiintymiseltä ja se jäi kolkuttelemaan sisääni, että minun on vielä kohdattava tämä häpeä, jotta voin vapautua. Lähdin moniin Zodiak teatterin esityksiin mukaan, aloitin mainosmallina ja avasin ensimmäisen blogini, jossa tarkoitukseni oli paljastaa itseni koko maailmalle. Vaikka juuri tuo paljastumisen pelko oli hirvittävä. Samalla vapauttava. No, siitähän seurasi tietysti lisää häpeää. Mitä muut ajattelevat, kun tuo kirjoittaa vaan itsestään ja elämästään? Huomionhakuinen tyyppi!!! Mitä se oikein luulee itsestään? Ketä voisi vähemmän kiinnostaa! Kaikki mahdolliset kauhuajatukset kestin ja jatkoin nähdyksi tulemista kirjoittamalla ja esiintymällä. Kirjoittaminen oli paljon helpompaa kuin esiintyminen. Esiintymisessä esiintymisen jälkeinen olo oli kyllä hieno, iso rima ylitetty. Mutta koskaan tunne, häpeä, ei poistunut. Opin vain sietämään sitä paremmin. Vaihtoehtona olisi tietysti ollut, etten olisi altistanut itseäni tällaisille tunteille. Eihän minua kukaan pakottanut muuta kuin sisäinen ääneni. Tarve tulla nähdyksi oli niin suuri ja samalla pelko/häpeä niin lamaannuttava. Olenkin pohtinut, että onko niin, että myös tällainen trauma etsii ulospääsyä kehosta menemällä itseohjautuvasti sitä kohti, jotta se parantuisi? Niin kuin keholliset traumat tekevät (Peter Levine).

Pelkäsin Vitalin teoriatunneilla, jos joudun sanomaan jotain. Pelkäsin hiljentymisiltojen jakamispiirissä, että ohjaaja kysyy minulta jotain ja joudun puhumaan. Puhuminen oli kauheaa. Muiden katseen alla oleminen oli minulle punainen vaate. Nähdyksi tuleminen oli vierasta. Kuulluksi tuleminen oli tuntematonta. Oliko minulla väliä? Merkitsikö minun sanani jotain? Minähän olin en-mitään. Kauheinta olisi, jos se paljastuisi.

ESIINTYMINEN JA VALMISTUMINEN

Minulla ei ollut mitään aikomusta alkaa ohjata työpajoja, kun aloitin koulutuksen. En voinut kuvitella sitä päivää, kun meidän piti suorittaa ohjaus valvotusti ja varsinkaan omaa loppuesitystä. Pelkkä ajatus siitä sai vatsani kuralle ja oksensin. Menin eteenpäin kuukausi kerralla ja lohdutin itseäni, että voin lopettaa koska tahansa enkä tule koskaan ohjaamaan. Kun se päivä sitten koitti, kun piti esittää oma tarina, jännitys oli sietämätön, mutten perääntynyt. Sain pitää omani ensimmäisenä. Opettajien ja muiden yllätykseksi, laiton ensin musiikin soimaan ja tanssin, jotta jännitykseni lievittyisi. Tanssin ansioista pystyin aloittamaan puheosuuden. Ja sitten oli helpotus ylimmillään kun esitys oli ohi ja minusta tuli Suomen ensimmäinen Vital Danza ohjaaja.

Pitkään ohjaajaksi valmistumisen jälkeen, minulla oli huijarisyndrooma. Että kauheaa todella kun kaikki tunneilleni osallistuvat saavat tietää etten tiedäkään mitään, etten olekaan mitään. Mutta ihmisiä tuli aina ja tuli uusia ja ryhmät alkoivat olla isoja. Kai minä jotain tein oikein? Kai minä jotain tiedän ja osaan? No, en vieläkään aina ole täysin vakuuttunut tästä, mutta ymmärrän itseäni ja lapsuustaustojani. Mitä on olla näkymätön lapsi. Mitä on olla kun ei saa tunnustusta ja arvostusta. Mitä on olla kun ei kukaan rakasta. Ja ei näe ja ei kuule. Opin arvottomuuden ja itseni mitätöimisen. Ja se, että alkaa uskomaan omiin kykyihin ja luomaan tervettä itsetuntoa keski-ikäisenä vasta, ei tapahdu yhdessä yössä tai yhdellä tai edes kahdella voimalauseella. Kyllä se on pitkä tie, lopun elämän mittainen. Minulla.

Häpeää on liittynyt paljon myös vammautumiseeni, siihen, että nuorena jouduin jäämään pois työelämästä eläkkeelle. Keksin kaikenlaisia kiertoilmaisuja sanalle eläke. Nytkin meinasin kiertää sen tässä tekstissä ja mielessä käy, että nyt ainakaan ei enää ketään tule työpajoihin. Hyvästi unelmat! Tällaista tämä siis on, häpeä. Se on vankila, se on este vapaalle elämiselle.

SIETÄMINEN

Kunnes en enää välitä siitä. Kunnes menen sitä kohti ja teen ”hävettäviä” asioita siitä huolimatta että hävettää. Ostin muutama vuosi sitten kolmipyöräisen käytetyn polkupyörän, jossa on iso kori takana. Kori on aivan ruosteessa, ja koin, että kolmipyöräisillä on leima. Vain vammautuneet ajavat niillä ja nyt minä ajan sellaisella. Koin, että nyt kaikki katsoo minua polkiessani ja näkee, miten surkea olen, huonompi kuin kaikki ei-vammautuneet. Tunsin tuon häpeän tunteen polkiessani ensimmäistä kertaa sillä kauppaan. Ylpeästi vain nostin leuan pystyyn ja jatkoin matkaa ja tunne oli jo vapautuneen ilon puolella, kun hurruuttelin kotiin kauppakassit korissa ja nautin vapauden tunteesta.

En tiedä, loppuuko häpeän kokeminen ikinä, ja onko tarkoituskaan. Sietämään sitä voi oppia, niin kuin kaikkia muitakin epämiellyttäviä tunteita. Minulle kehotietoisuus ja läsnäolo ja tanssi ovat tuoneet helpotusta. Ja mielen tasolla ajattelen, mikä on pahinta mitä tässä epämiellyttävässä tilanteessa voi tapahtua? Mitä voi tapahtua esiintyessä? Jos mokaan, so what?